Njooh. Pahoittelen syvästi mutta tämä jää tähän. Kone oli ihan jumissa ja peli täynnä bugeja joten laitoin kaikki uusiksi ihan alusta. En myöskään ottanut vanhoja pelejäni talteen siitä syystä että bugittaisi jatkossakin, eli Tiirat jäivät tähän.

Mahdollisesti joskus parempana aikana aloitan uutta, mutta toistaiseksi tämä on sulki.

Kaunis kiitos lukijoille.

Hei. Ja suurensuuri anteeksi siitä, että uuden osan ilmestymisessä on mennyt näin hirveänkamalan kauan. Syynä lähinnä kiireet ja sairastelut (silmä- ja korvatulehdus ja kamala flunssa siihen päälle vielä. Ei ole juuri ollut Sims2 päällimmäisenä mielessä ^ ^). Mutta nyt olen päässyt jaloilleni, samoin kuin rakkaat siminikin. Päästän teidät nyt kauan kaipaamanne uuden osan kimppuun enkä jaarittele enempiä, vaikka kuinka mielelläni sitäkin tekisin. :D

*********************************************************************************


Joonas hoivasi lapsiaan kaikella rakkaudellaan ja hellyydellään minkä vain sai itsestään irti. Ja se oli paljon se. Nyt kun Alinaa ei enää ollut, hän tiesi lastensa tarvitsevan suunnattomat määrät huomiota ja hellyyttä osakseen. Jopa Miika, joka oli vielä liian pieni ymmärtämään mitään, joltain osin kaipasi jotakin minkä tiesi äkisti kadonneen elämästään.

Miika sai huomiota myös Maria-siskoltaan, joka rakasti pientä veljeään enemmän kuin mitään maailmassa. Myös hänellä oli tarve huomioida muita, ikään kuin peittääkseen oman pahan olonsa ja täyttääkseen sydämessään aukon, jonka äidin kuolema oli jättänyt.


Maria oli lakannut leikkimästä. Hän oli kypsynyt henkisesti viimeaikaisten koettelemusten myötä ja keskittyi päivisin kouluunsa ja lukemiseen. Vain siten hän sai pidettyä itsensä kasassa ja äidinkaipuun pois mielestään.


Lukeminen kannatti, sillä pian hän toi kotiin ensimmäisen kymppinsä ja esitteli sitä innoissaan isälleen.


Marialla ja Joonaksella oli lämmin suhde. Maria ryntäsi joka päivä halaamaan isäänsä kun tämä palasi töistä ja hän sai apua läksyjensä kanssa. Isästä hän sai myös juttukaverin, sillä viimein hän oivalsi ettei ollut ainoa joka perheessä kärsi ikävästä.

Äidiltä saatu nalle oli suurena lohtuna ja hellitti pahinta ikävää aina hetkeksi. Maria kaappasi silloin tällöin nallen kainaloonsa ja matkasi mielessään hetkeksi menneisyyteen, äidintuoksuiseen kotiin. Hän painoi kasvonsa syvälle nallen turkkiin ja saattoi vielä haistaa äidin käsirasvan tuoksun. Niinä hetkinä hän kaipasi äitiä kaikista eniten ja halusi vain itkeä ikäväänsä. "Eiväthän isot tytöt itke." hän ajatteli pyyhkiessään silmäkulmaansa. Voi, kunpa vain tietäisi...

Joonas opetti innoissaan Miikaa kävelemään. Puhuminen jo sujui ja potalla käynti, mutta käveleminen. Se oli jotenkin ylitsepääsemättömän vaikeaa, mutta sitä harjoiteltiin. Ja harjoiteltiin ja harjoiteltiin.


Ja viimein! Viimein se tapahtui. Miika otti ensimmäiset ihan oikeat askeleensa. Ja juuri ajoissa, sillä hänellä oli syntymäpäivä.




Odotettu syntymäpäivä koitti. Joonas ei voinut uskoa että pojasta oli kasvamassa jo koululainen. Eikä hän voinut uskoa, että Alinan kuolemasta oli kulunut jo varsin pitkä aika. Kunpa hän olisi nyt täällä. Näkisi poikansa kasvavan...Tai ehkä hän näkeekin. Katselee hymyillen pilvenreunalta. hän ajatteli ja huomasi itsekin hymyilevänsä. Pahin ikävä alkoi helpottaa. Mariallakin.

Tutisevat polvet... <3

Miikasta kasvoi todella suloinen poika. <3 Hän muistutti todella paljon äitiään.


Maria oli innoissaan saadessaan viimein ikäistään seuraa. Joonas rakennutti pihalle luisteluradan alkavan talven ratoksi. Lapset luistelivat keskenään päivittäin, keksivät mitä hullumpia kuvioita ja kilpailivat keskenään. Ja kaatuilivat. Tietysti.

He olivat ihan parhaat kaverit. Koulusta kotiin tuodut kaverit jäivät kakkoseksi, eivät he osanneet touhuta kuin keskenään.

Eräänä päivänä Joonas kiirehti töistä kotiin. Hän riensi halaamaan Mariaa. Tyttö oli ihmeissään mistä nyt on kyse, jolloin isänsä kuiskasi "On syntymäpäiväsi. Ehdinpäs parahiksi."

Niinpä tosiaan. Mihin se aika taas riensi? Vastahan Maria oli pieni taapero!

*säihkyä kerrakseen*

Mikä kaunotar hänestä kasvoikaan. Pitäkää varanne, Outolaakson nuoretmiehet. Sydäntenmurskaaja liikkeellä!

Isä-Joonas muisti tytärtään myös lahjalla. "Jotain pientä tulevaisuuden varalle. Arvelen, että tulet tarvitsemaan tätä piankin." hän sanoi vihjailevasti.

"Voi, isä. Kiitos. Minulle tulee ikävä sinua." Maria kuiskasi halatessaan isäänsä. "Älä ole huolissasi. Minä olen täällä aina kun tarvitset juttuseuraa." Joonas vastasi. "Soita nyt."

"Tai odota.." Joonas jatkoi. "Jotain on tekeillä.." hän huudahti tuntiessaan kummallista kihelmöintiä ja kulmiä väreitä menevän pitkin vartaloaan.

"Auts! Ouh!" hän murahteli.

"Ooh, katso Maria! En minä kuollutkaan." hän totesi iloisena. "Taisin kasvaa. Mutta olenpas minä harmaa. Voi, minun punaiset hiukseni ovat mennyttä. Olisin kuvitellut tämän harmaantumisen tapahtuvan hieman vaivihkaisemmin.."

"Olemme tainneet aiheuttaa sinulle paljon harmaita hiuksia. Älä sinä huoli, isä. Olet edelleen maailman komein mies ja minun elämäni ykkönen." Maria naurahti iloisesti ja halasi isäänsä.



Sitten Maria soitti yliopistolle. Hän sai muutaman stipendin, ruuanlaitosta, siivouksesta ja luovuudesta sekä hyvästä todistuksesta. Hänet hyväksyttiin opiskelijaksi saman tien ja taksi tulisi hakemaan häntä heti.

Joonas vilkutti jo hymyillen tyttärelleen tämän pukiessa talvivaatteita ylleen.

"Uskomatonta miten aika rientää." hän ajatteli ja katseli nuorimman tyttärensä menoa hymyillen.


Miika oli sisarustensa tapaan ahkera opiskelija. Joonas ihmetteli usein, mistä lapset olivat perineet moisen kunnianhimon, mutta muisti sitten ettei itsekään mikään varsinainen laiskamato ollut. "Minun älyni..mutta selkeästi Alinan kauneusgeenit kaikilla lapsilla. Molempien itsepäisyys...ei tule olemaan helppoa heidän tulevilla puolisoillaan." hän ajatteli ja kauhistui samalla ajatusta, että hänen kolme nuorta aikuista tytärtään olivat yliopistolla kaikkien nuorien kollien keskellä. "No, he pitävät kyllä huolen itsestään, se on varmaa." hän hymyili.

Pian Miikakin toi kotiin ensimmäisen kymppinsä. Ja sen jälkeen vielä monta muuta. Hänen lukuintonsa ei laantunut vaikka eteen tuli hankaliakin asioita, päinvastoin. Mitä haastavampia läksyjä opettaja antoi, sitä tarmokkaammin hän opiskeli saadakseen hyviä numeroita.

Joonas jaksoi vanhenemisestaan huolimatta käydä vielä töissä. Eläkkeellejäämistä hän ei ollut ajatellutkaan, hän oli hyvässä työputkessa ja omasta mielestään mitä parhaimmassa iässä.


Joonas alkoi harrastaa maalaamista. Hän ei ollut aikoihin vilkaissutkaan naisiin päin, ei edes hemaiseviin hoitaja-kollegoihinsa, eikä hän ollut ketään juuri kaivannutkaan. Alina oli ollut hänen elämänsä nainen ja hän tuntisi olevansa kurja petturi jos alkaisi etsiä uutta naista. Eikä hän voinut sellaista kuvitellakaan. Jos hän ei saanut mahdollisuutta vanheta rakkaan vaimonsa kanssa, niin hän tekisi sen sitten yksin.


Miikan kanssa he leikkivät iltaisin kun kummallakin oli aikaa. Miika piti erityisesti isänsä varpailla tanssimisesta, eikä Joonaskaan koskaan kieltäytynyt, vaikkakin näin vanhimmiten selkä oli alkanut hiukan vaivata. Hän halusi nauttia tästä ajasta, minkä poikansa kanssa nyt sai viettää. Pian koittaisi taas yksi syntymäpäivä ja sen jälkeen hän ei enää jaksaisi tanssittaa poikaansa varpaillaan. Eikä hän uskonut että tämä niin kovasti sitä enää silloin haluaisikaan, joten nyt piti ottaa kaikki ilo irti.

Eräänä iltana iltapalaa syödessään he jutustelivat niitä näitä. Miika kertoi innoissaan millainen robotti eräällä luokkatoverilla oli ollut mukanaan koulussa. "Se käveli ja puhui. Ja sitten se ampui sellasia pikkuruisia nuolia ja sitten sen sai väännettyä autoksi! Ajattele iskä! Sen sai väännettyä autoksi!" Joonas kuunteli iloisena poikansa höpinöitä.

Tuli hetken hiljaisuus. "Isi..minulla on kohta taas syntymäpäivä, eikö olekin?" hän kysyi äkkiä. "On kyllä. Joko odotat innolla?" Joonas kyseli. Miika oli hetken taas hiljaa. Hän mietti selvästi mietti jotakin kuumeisesti. "Joo. Sitten kun minä kasvan isoksi, sitten minä menen yliopistoon ja opiskelen opettajaksi. Minä haluan opettajaksi, isi."
Joonas naurahti. "Vai opettajaksi sinä haluat. Se ammatti sopisikin sinulle oikein hyvin." hän vastasi. Samassa hän huomasi pienen kyyneleen valuvan poskelleen. Hän pyyhkäisi sen äkisti pois ettei poika näkisi. "Taas yksi syntymäpäivä edessä.." hän ajatteli.

Hän ei enää odottanut syntymäpäiviä. Paitsi omaansa. Tai, ei hänellä enää varsinaisia syntymäpäiviä ollut edessä..vain se päivä, jolloin hänet haettaisiin pois. Sitä hän odotti. Lasten syntymäpäivät merkitsivät aina luopumista. Niin tulevakin syntymäpäivä merkitsisi. Miika kasvaisi ja soittaisi yliopistolle ja saisi monta stipendiä ahkerista opiskeluistaan ja muuttaisi pois kotoa. Tyttöjen kohdalla kaikki oli toisin. Aina oli joku vielä jäljellä. Joku, joka auttaisi häntä pitämään talon pystyssä ja kasassa. Joku, joka auttaisi häntä pysymään kasassa. Mutta nyt...nyt hän jäisi yksin. Sitten hän muisti sen. Sen, minkä hän oli muistanut kauan sitten ja päättänyt ajatella asiaa myöhemmin. Perijä. "Ei..ei nyt. En jaksa nyt ajatella sitä." hän totesi mielessään ja pyyhki asian mielestään taas hetkeksi.



Miikan syntymäpäivä koitti. Se oli iloinen päivä. Miikalla oli päivällä ystävä kylässä, he keinuivat keinussa ja leikkivät rosvoa ja poliisia. Ja sitten isä tuli kotiin ja toi kakun ja hän sai puhaltaa kynttilätkin.
Häntä jännitti. Häntä jännitti niin kovasti, ettei meinannut nahoissaan pysyä. Häntä jännitti kasvaminen, miltä hän kohta näyttäisi..kaikki tuleva.



Kaiken kihelmöinnin ja säkenöinnin jälkeen hänestä kasvoi komea nuorimies. Joonas oli pyörtyä nähtyään poikansa. Kuinka paljon hän muistuttikaan Alinaa. "Ainakin huomaa, kenen poika on kyseeessä." hän naurahti.


He kävivät pöytään ja Miika alkoi ahmia kakunpalaansa tarmokkaasti. Joonas katseli poikaansa ja hänen oli vaikea saada syödyksi, sillä palat tuntuivat takertuvan kurkkuun. "Siinä hän nyt on. Minun poikani on miltei aikuinen. Kunpa Alina olisi nyt täällä." hän ajatteli ja tunsi itsensä äkkiä kovin vanhaksi.

Päivät kuluivat, eikä Miika pitänyt mitään kiirettä yliopistoon lähtemisen kanssa. Ainakaan toistaiseksi ei ollut pitänyt, mutta pian siihen tulisi muutos...


Eräänä sateisena päivänä hakiessaan postia, Miika kohtasi kauniin naisen. Nainen pysähtyi ja katsoi Miikaa pitkään. Poikaparka häkeltyi. Hän tunsi merkillisen kutituksen vatsansa pohjassa. Hän häkeltyi entistä enemmän huomatessaan ettei meinannut saada sanaa suustaan. Hänhän oli aina muuten niin sanavalmis kaveri.


Pian hän sai kuitenkin esiteltyä itsensä. Nainen kertoi olevansa Nikki ja olevansa vain ohikulkumatkalla. Hän kuitenkin pysähtyi juttelemaan Miikan kanssa, joten syksyinen sade ei häntä tainnut haitata. Eikä Miikaakaan. He seisoivat pitkään pihalla juttelemassa ja vitsailemassa. Lopulta he vaihtoivat puhelinnumeroitakin ja Miika tunsi tunsi olevansa hitusen ihastunut. Hän kuitenkin tajusi sen, ettei Nikki ikinä voisi huolia hänenlaistaan teinipoikaa.


Seuraavana yönä hän ei meinannut saada unta. Hän ajatteli Nikkiä. Hänen kauniita silmiäään..mustia hiuksiaan..upeaa vartaloaan. "Voi ei..minä olen rakastunut." hän ajatteli. "Ei. Ei." hän ravisteli ajatusta mielestään. "Ensin yliopisto, sitten vasta kaikki muu."

Siltä istumalta hän nousi ja syöksyi puhelimeen.

Hän valitsi luettelosta yliopiston stipendiosaston numeron ja sai kuin saikin muutaman stipendin. Mekaniikka ja logiikka olivat aina olleet hänen lajejaan, mutta olipa kuntokin sen verran hyvä että siitäkin stipendi lohkesi. Ja hyvästä koulutodistuksesta tietysti myös.

Myös hän pääsi lähtemään yliopistolle saman tien. Hän kävi pikaisesti hyvästelemässä unisen isänsä. Joonasparka ei ehtinyt kunnolla edes herätä, mutta oli sen verran tajuissaan että tiesi mitä tapahtui. Hän toivotti pojalleen onnea matkaan ja hyviä opiskeluja ja toivoi kuulevansa pian kuulumisia. Miika lupasi soitella heti seuraavana aamuna, kunhan oli ensin saanut kaikki ainevalintansa ja asuntonsa kuntoon.

Niinpä lähti Tiiran perheen nuorimmainenkin yliopistolle, vehreille opintäyteisille niityille. Joonas jäi nyt yksin kotiin, mutta hän ei ollut huolissaan. Pian joku lapsista palaisi takaisin kotiin, kenties uusi perheenjäsen mukanaan. Silloin hän ei olisi enää yksin.


Eikä hän ollut yksin nytkään, sillä öisin Alinan levoton haamu vaelteli tontilla valvoen nukkuvan miehensä unta. Pian he saisivat jälleen olla yhdessä.

*******************************************************************************
Näin tällä kertaa. Seuraavassa osassa pyöritään kampuksella. :)

Päivitystä tulee nyt näinkin pian. Nämä kuvat oli jo valmiina otettuna ja nyt oli sopiva syöttää ne vielä tännekin.
*********************************************************************************

Alina ja Joonas eivät malttaneet pitää sormiaan erossa toisistaan ja vähän väliä pariskunta tavattiin muhinoimasta tai kuhertelemasta. Oliko perhe vähitellen alkanut toipua heitä kohdanneista vastoinkäymisistä?



Maria kasvoi nopeaa vauhtia ja Alina sai kuin saikin opetettua hänet viimein kävelemään ja puhumaan. Pottaharjoittelu jäi vähemmälle, mutta päättäväisenä tyttönä Maria viimein oppi senkin taidon.


Jälleen koitti synnyttämisen aika. En ehtinyt ajoissa paikalle, joten en saanut kuvaa synnytystuskista, mutta onhan niitä jo nähty. ;) Maailmaan putkahti perheen ensimmäinen ja mitä suloisin poikavauva. Poika sai nimekseen Miikka.

Mirka oli äitinsä tukena synnytyksessä ja pääsi ensimmäisenä jutustelemaan uudelle tulokkaalle. Ihanaa, viimein perheeseen syntyi poika. Talossa oli jo valmiiksi melkoinen akkavalta, joten poika oli oikein tervetullut. :)

Joonas oli erittäin ylpeä pojastaan. Toki hän oli ylpeä muistakin lapsistaan, mutta "kyllähän miehellä poika pitää olla.." hän ajatteli usein.

Pian koitti Marian syntymäpäivä. Miten nopeasti aika olikaan taas mennyt.

Ja tällainen söpöliini hänestä sitten kasvoi. Aika paljon isänsä näköä, varsin suloinen. Mietin muuten pitkään, että mistä nuo tummat kulmakarvat oikein tulivat, mutta sitten keksin että Antoltahan nuo. :)

Alina helli pientä poikaansa tuon tuosta..

..leikki tämän kanssa..

..ja leperteli tälle kaikenlaista hassua.


Mutta vaikka perhe taas kasvoikin, Alinalla ja Joonaksella riitti silti vielä aikaa toisilleenkin. Melko vähän tosin, mutta sekin vähä oli laadukasta aikaa.

Eräänä aamupäivänä Alinan laittaessa lounasta, hänen vatsaansa alkoi kouristella ja häntä alkoi pyörryttää.


Eikä aikaakaan kun hän menetti tajuntansa ja kaatui lattialle.


Kohta Alina tuli taas tajuihinsa ja hieman vavisten nousi varovasti ylös. Joonas passitti hänet lepäämään loppupäiväksi, sen verran huolissaan hän vaimostaan oli.

Illalla Alina voi jo paljon paremmin ja totesi heikotuksen olleen vain väsymystä raskauden jäljiltä ja menneen ohi jo.

Yöllä hän kuitenkin heräsi taas kummalliseen kouristeluun vatsassaan. Hän nousi ylös...

ja tunsi samanlaista heikotusta kuin aikaisemminkin. Tällä kertaa vain monta kertaa rajumpana.



Hän vajosi polvilleen, huokaisi raskaasti..

..käpertyi sitten maahan ja kuoli. (*snif* väistämätöntä. nälkä ja energia kumpikin lopussa joten näin siinä sitten kävi. :( )

Viikatemies saapui noutamaan Alinan, Joonaksen nukkuessa vieressä. Ei ehtinyt raukka ajoissa pelastamaan vaimoaan.

Maria oli lohduton.

Samoin Mirka.

Alina haudattiin perheen hautapaikalle Neean ja Anton lähelle. Kukin käsitteli surua tavallaan, Maria itki iltaisin äitinsä haudalla.

Joonas itki jatkuvasti, teki sitten mitä tahansa.


Mirka taas haki lohtua Aleksanterista. Eipä näytä isää paljon huolestuttavan tyttärensä heilastelu..


Nuoret tapailivat iltaisin, eivät salaa kuitenkaan, mutta Aleksanteri ei silti uskaltautunut sisäpuolelle. Hän kertoili Mirkalle juttuja yliopistolta ja tyttö alkoi vähitellen lämmetä ajatukselle kotoa lähtemisestä. Koti ei ollut aikoihin enää tuntunut kodilta, mutta silti hän ei vielä uskaltanut jättää isäänsä yksin pienempien lasten kanssa. Ei niin, että isä olisi ollut mitenkään arvaamaton, häntä vain vaivasi pohjaton suru ja huolimattomuus ja tarvitsi nyt mahdollisimman paljon tukea.


Joonas esitti voivansa hyvin. Hän hoiti lapsiaan, hellitteli Miikkaa ja tanssi Marian kanssa..mutta mikään ei täyttänyt hänen sydämensä suurta tyhjiötä, jonka Alina oli jättänyt.

Joka ilta hän katseli seinällä olevia hääkuvia..

..hän meni nukkumaan Alinan puolelle sänkyä

ja heräsi itkuisena aamuisin miettien, mistä saisi voimia uuteen päivään.


Kohta koitti Miikan syntymäpäivä ja Joonas alkoi vähitellen piristyä.


Miikasta kasvoi ihana taapero, joka oli perinyt Alinan silmät ja vaaleuden.

Nähtyään isänsä voivan jo paremmin, Mirka uskaltautui astumaan omassa elämässään askeleen eteenpäin ja haki yliopistoon.

Taksikuski oli ällö, mutta kyytiin oli silti mentävä.


Joonas saatteli tyttärensä taksille ja vilkutti tälle hyvästiksi. Kumpikaan ei sitten hoksannut vaatteita vaihtaa?

Taksin kaasutettua pois tontilta, Joonas murtui taas hetkeksi. Hän oli nyt kahden teinitytön ja kahden pienen lapsen yksinhuoltaja isä. Miten ihmeessä hän selviäisi tästä? "Ei, nyt minä ryhdistäydyn. Hankin mahdollisimman nopeasti ylennyksen ja Maria saa mennä yksityiskouluun ja saada parasta mahdollista opetusta, samoin Miikka kunhan kasvaa.." hän päätti.

Siitä hetkestä Joonas marssi sisään ja alkoi opettaa poikaansa ensin kävelemään..

Ja seuraavana päivänä kutsuttiin yksityiskoulun rehtori illalliselle. Rehtori oli vaikuttunut talosta ja ruuasta, jäi vielä kahvillekin ja Joonas sai hänet vakuutettua tyttärensä älykkyydestä ja rehtori lupasi Marialle paikan koulustaan.


Maria oli innoissaan yksityiskouluun menemisestä, samoin Joonas. Tästä alkaisi Tiiran perheen uusi alku, suru ja murhe saisivat jo jäädä taakse.
******************************************************************************
No niin..näinhin merkkeihin jäävät Tiirat hetkellisesti. :)

Täällä taas. Joku oli ehtinyt jo kaipaillakin uutta päivitystä..pahoittelen hitauttani, mutta on ollut niiiiin kamalasti kaikkea muuta etten ole yksinkertaisesti ehtinyt mitään ylimääräistä. Nyt pitkän tauon jälkeen en enempiä jaarittele vaan päästän teidät uuden osan kimppuun. Olkaapas niin hyvät. :)

Ai niin, ennen kuin unohdan..Ensin lupaamaani taloesittelyä..kuvat eivät ole kovinkaan hyvät, eikä niitä ole kuin kaksi. Muistin lupaukseni liian myöhään..mutta etteköhän saa näistä jonkinlaisen kuvatuksen. :)


Tässä siis talon ulkoasu. Piha ei ole kummoinen, mutten ole juuri ehtinyt siihen panostaa.


Talo ylhäältä sisältä. Alhaalla keskellä, ruskea huone, on eteinen. Eteisen oikealla puolella kylpyhuone ja vasemmalla keittiö. Keittiöstä erikseen on ruokailutila ja sen vieressä vanhusten huone ja sitten olohuonetta. Vaaleanpunainen huone on Miljan ja Mirkan huone ja jäljelle jäänyt makuuhuone on Alinan ja Joonaksen. Tuollaisessa hökkelissä Tiirat siis asustavat. Ja kun olen niin kamalan kova rakentelemaan ja sisustelemaan, talon ulkonäkö muuttuu vähintäänkin joka kolmas kerta kun pelin käynnistän..mutta tällainen talo on tällä hetkellä. :)

Mutta nyt varsinaisen osan pariin.
******************************************************************************

Alina tuli kuin tulikin kotiin. Joonas saapui töistä kotiin ja hänen sydämensä hyppäsi kuperkeikkaa ja jätti ainakin yhden lyönnin väliin nähdessään vaimonsa. Olivathan he edellisenä iltana riidelleet, eikä Joonas aamulla tiennyt yhtään miten tästä ikinä jatkettaisiin.



"Voi Alina..olen niin kamalan pahoillani eilisestä.." Joonas aloitti. "Niin minäkin. " Alina vastasi ja halasi miestään. "Kai me voimme jatkaa tästä kuten ennenkin..?" Joonas kysyi vielä varovasti. "Tietysti, hassu. Ei kai pari pientä riitaa meidän liittoamme kaada." naurahti Alina.



Tässä ne paremmat kaksosista ne paremmat kasvokuvat, jotka myös lupasin.


Tytöt olivat pitkälti autuaan tietämättömiä vanhempiensa riitelystä, mutta olivat iloisia nähdessään äitinsä ja Milja juoksikin halaamaan häntä heti koulusta kotiin päästyään.


Lasten mentyä nukkumaan, oli vanhempien aika viettää hieman laatuaikaa yhdessä.

"Kuule Joonas..mitä jos aloitettaisiin ihan alusta ja unohdettaisiin kaikki riitamme?" Alina ehdotti varovasti ja tähänhän mies heti suostui.

Uutta alkua piti tietysti juhlistaakin...
"Viimein alkavat asiat taas sujua ja kaikki on parhain päin." onnellinen Joonas ajatteli vielä viimeisenä ennen nukahtamistaan.



Ja tottahan se oli, asiat alkoivat sujua ja tyttöjen koulunkäyntikin parani huomattavasti. Kaipa vanhempien välinen naljailu vaikutti hiukan lapsiinkin. Pian tytöt toivatkin ensimmäiset kympintodistuksensa.


Eräänä iltana Alina heräsi kesken uniensa potkaisuun vatsassaan. "Voi hyvänen aika!" hän ehti ajatella kun hänen vatsansa pullistui. "JOONAS!"


"Mikä hätänä rakas? Ai, ohoh." Joonas juoksi säikähtäneenä paikalle. "Jopas jotakin..meille tulee viimein vauva." hän innostui ja silitteli vaimonsa pyöreää vatsaa. Alina oli onnensa kukkuloilla.


Joonas oli totisesti riemastunut tulevasta perheenjäsenestä ja koko raskauden ajan hän piti huolen siitä ettei kukaan jäänyt hänen innostuksestaan osattomaksi. Etenkään Alina. Joonas halaili vaimoaan innokkaasti aina kuin vain suinkin tilaisuus antoi myöden. Hän oli onnellinen löydettyään rakkaan vaimonsa uudestaan, olihan heidän suhteensa päässyt pahan kerran väljähtymään eikä hän antaisi sen enää toistua.


Pian koittikin synnytyksen aika.

Vaan tottuneelta se käy. Jo kaksi lasta maailmaan pyöräyttänyt Alina selvisi synnytyksestä nopeasti ja kohta hän pusuttelikin uutta pientä tytärtään, joka myöhemmin sai nimekseen Maria.



"Voi tätä onnenpäivää!" ajatteli Joonas. "Hänellä on minun silmäni." isukki ihasteli. Hän hellitteli pienokaistaan jatkuvasti eikä melkein malttanut tämän nukkuakaan rauhassa.


Myös Neea oli tavattoman ihastunut uuteen lapsenlapseensa. Hän syötti ja hoivasi Mariaa ja oli tavattoman ihastuksissaan, etenkin myös siitä syystä että tyttö oli perinyt hänen sukunsa silmät.


Elämä sujui Tiiran perheessä varsin onnellisissa merkeissä jonkin aikaa, mutta sitten alkoi alamäki. Antto oli jo jonkin aikaa sairastellut sitkeää flunssaa ja juuri kun luultiin että siitä selvittiin, sairaus alkoi nostaa päätään. Jatkuvan pyörtyilemisen takia lääkäri määräsi papparaisen viimein pyörätuoliin. Anttoa hirvitti. Hän ei ollut eläissään tuntenut itseään niin avuttomaksi. Hän pelkäsi.


Viimein eräänä iltana vanhanparin lekotellessa sängyllä, Antto sai avatuksi suunsa. "Kuule Neea..minusta alkaa tuntua etten enää kauaa jaksa." hän sai sanotuksi. "Minä tiedän sen, kultaseni. Tiedän sen. Onhan meillä jo ikääkin ihan tarpeeksi." Neea vastasi. "En silti haluaisi vielä luopua sinusta, ukkoseni." hän naurahti hellästi kyynel silmäkulmassaan. Sisimmässään hän kuitenkin aavisteli miehensä pian lähtevän, vaikkei sitä suostunut vielä itselleen myöntämään. Mutta kuinka pian Anton päivät päättyisivät, sitä hän ei osannut aavistaakaan..



Nimittäin seuraavana iltana Anton mennessä vielä peittelemään lapsenlapsiaan hän tunsi lastenhuoneessa outoa kylmäystä ja luisevan kouran olallaan. Hän kohtasi itse Viikatemiehen silmästä silmään. Kummallista kyllä, hän ei sillä hetkellä enää pelottanut. Viikatemies antoi hänelle matkalaukun ja drinkin.

"Voi ei..ei ihan vielä..olisin niin halunnut vielä hyvästellä.." hän ehti ajatella kunnes huomasi vähitellen haihtuvansa. Samalla hän näki vielä Mirkan, joka oli ensin kauhuissaan seurannut vierestä ja itki nyt katkerasti. Isoisä, jonka piti elää ainakin 100-vuotiaaksi, lähtikin nyt jo.

Anton kuolemasta selvittiin vähitellen..kukin käsitteli asiaa tahollaan. Lapset olivat itkuisia monta päivää, etenkin Mirka. Eteenpäin oli kuitenkin mentävä ja hyvä askel oli kaksosten syntymäpäivä.


Tytöt tanssahtelivat kaikessa rauhassa huoneessaan kun heitä tultiin hätyyttämään. "Lapset, lapset.Muistatteko, teillä on syntymäpäivä!" Alina ja Joonas hihkuivat yhtäaikaa.


Ensin kasvoi Milja.. (Ja kyllä, Alina on jälleen raskaana, kuten kuvasta näkyy. :) )

Hänestä kasvoi varsin sievä nuori neitokainen. Luonnollisesti en muistanut ottaa ylös mitään tärkeitä tietoja, tavoitteita ja muita, mutta ehkä ensi kerralla muistan niistä mainita.

Sitten koitti Mirkan vuoro.

Hänestä kasvoi oikein sievä punapää. Joonakselle tuotti syntymäpäivä enemmän tuskaa kuin iloa.. "Ei voi olla totta että minun pikkutyttöni ovat jo noin isoja.."



Tässä vielä kaksoset pienen muodonmuutoksen jälkeen..kaunis blondi ja sähäkkä punapää. Vaan kummasta perijä, siinäpä pulma. Vai yllättääkö Maria?


Mariasta puheenollen, hänenkin syntymäpäivänsä koitti pian kaksosten syntymäpäivien jälkeen. Hänestä tuli oikein suloinen tenava, tosin hiusten väri vaihtui tuosta "astetta-paria" tummempaan.


Eräänä päivänä Tiiran tontille asteli nuori mies. Mirka meni tervehtimään miestä, joka esitteli itsensä Aleksanteriksi, Anton yliopistoaikaiseksi tuttavaksi. "Miten vanha sinä sanoitkaan olevasi.." Mirka ajatteli, muttei sanonut mitään. Hän oli kovin uppoutunut nuoren miehen kauniin vihreisiin silmiin. (Nyt aloin epäillä itseäni, olivatkohan ne vihreät...)


Nuorilla synkkasi erinomaisesti. Mirka tietysti kertoi Anton muuttaneen vehreämmille maille ja Aleksanteri oli siitä kovasti pahoillaan, mutta kohta nuoret jo vitsailivat ties mistä ja heillä oli oikein hauskaa.


Aleksanterin lähdettyä kaksoset hengasivat keinuissa ja Mirka paljasti siskolleen olevansa ihastunut. Aikansa asiasta hihiteltyään ja juteltuaan Miljan yllytyksestä Mirka päätti soittaa mahdolliselletulevallepoikaystävälleen ja kutsua tämän vielä kyläilemään.


Eipä Aleksanteri ehtinyt juuri mitään ajatella astellessaan illan hämärässä Tiiran tontille kun Mirka tuli ja muiskautti tälle mojovan pusun. Nuoret saivat kumpainenkin ensisuudelmansa sinä iltana ja alkoivat seurustella. Samana iltana Mirkalle kävi ilmi, että Aleksanteri opiskeli yhä yliopistossa ja että hänen opintonsa olivat jotakuinkin levällään kuin jokisen eväät, mutta tavattuaan Mirkan hän oli päättänyt hieman ryhdistäytyä. Ties vaikka heidän suhteestaan tulisikin jotakin..eihän se sovi että mies on lusmu ja nainen tekee kaiken työn.



Samaan aikaan kun Mirka heilasteli Aleksanterin kanssa pihalla, Neea istui jutustelemassa poikansa kanssa. Neea oli vähitellen alkanut toipua miehensä äkillisestä kuolemasta ja halusi nyt puhua Joonaksen kanssa sillä hänestä alkoi tuntua päiviensä vähenevän uhkaavasti. He juttelivat ja itkeä tirauttivatkin hiukan ja halasivat lopulta..he olivat kumpikin saaneet purettua sydäntään ja Neea sai vakuutettua poikansa siitä, että he kyllä pärjäisivät vaikka hän kohta jo pois kuolisikin.


Myöhemmin sinä yönä Neea ei saanut unta. Hän loikoili sängyllä eikä hänen mielessään pyörinyt ainuttakaan selkeää ajatusta.

Sitten hän nousi ja katseli itsestään ja Antosta maalattua kuvaa. Voi kuinka hän kaipasikaan miestään koko sydämensä pohjasta. Hänen sydäntään särki ajatus Joonaksen ja muun perheen jättämisestä, mutta hän ei voinut toivoa muuta kuin pääsevänsä pian pois. Ja hänen toiveensa kuultiin.


Kohta Viikatemies seisoi hänen vieressään ojentamassa tälle drinkkiä ja matkalaukkua. Onnellisena viimeisestä juttutuokiostaan poikansa kanssa Neea vähitellen haihtui pois.


Tässä kuva Neean ja Anton viimeisestä leposijasta Tiiran tontin laidalla.




Aamun valjetessa Tiiran talon valtasi jälleen suuri suru, kun väki huomasi mitä yöllä oli tapahtunut.



Miljalle isoäidin kuolema oli liikaa. Hän ei kestänyt elää talossa enää hetkeäkään, joten hän päätti lähteä yliopistoon.

Haikein mielin hän jätti kotitalonsa taakseen ja suuntasi taksiin kohti uutta ja kenties parempaa elämää. Enää kurjemmin ei voisi elämä kohdella. Eihän?

******************************************************************************
Näin tällä kertaa. Jatkoa koitan saada mahdollisimman pian..tai sanotaan että ainakin nopeammin kuin kuukauden päästä. ;) Kiitos jos/kun olette jaksaneet enemmän tai vähemmän kärsivällisesti odottaa. :)

Helouhelou. Pitkähkön päivitystauon jälkeen tulee viimein jatkoa. Sitä olisi ehkä tullut jo hiukan aikaisemminkin, ellen olisi kaatunut sängynpohjalle rajun vatsataudin kourissa. Siitä toivuttuani pääsin viimein pelaamaan kunnolla ja pääsin jopa pelissä hiukan eteenpäinkin. Wihii!

Mutta, sen enempiä löpisemättä, tervetuloa yhdeksännen osan pariin. :)
*********************************************************************************

Kaksosten syntymä toi Tiiran talouteen uutta vipinää. Joonas oli innoissaan pienistä tytöistään ja hellittelikin heitä aina kuin vain töiltään suinkin ehti. Joka aamu ennen töihin lähtöään hän kävi tervehtimässä lapsukaisiaan.



Myös Alina-vaimo sai osansa Joonaksen huomiosta, mikä oli tietysti hyvin suotavaa. Nuori pari kuherteli onnellisena niin toisten katseiden alla...

kuin katseilta piilossakin. Joku tolkku sentään...


Kaksosten vauvaikä ei koskaan kestä liian pitkään, se saatiin tuta jälleen kerran kun koitti syntymäpäivien aika. Isovanhemmat olivat aivan tohkeissaan; vastahan tytöt syntyivät ja nytkö heidän jo olisi aika kasvaa?


Milja pyörähti äitinsä sylissä varsin herttaiseksi taaperoksi. Tyttö peri selkeästi "värityksensä" molemmilta vanhemmiltaan..hiusten värin äidiltään ja kulmien värin isältään.



Sitten koitti Mirkan vuoro..hänestä tuli myös oikein suloinen. Molemmillä tytöillä sama väritys ja äidin silmät.



Vaikka kaksoset olivatkin mitä suloisempia jo valmiiksi, pienen muodonmuutoksen he kokivat silti. Uudet kulmakarvat ja hiukset kummallekin. Milja sai pitää vaaleat kutrinsa, mutta Mirkalle vaihdoin punaiset..ihan vain erottaakseni tytöt toisistaan kun ovat niin samannäköisiä. :)


Sitten alkoi kova taitojen oppiminen. Taaperoikäkään ei koskaan kestä turhan kauaa ja kaksosilla oli paljon oppimista. Onneksi talossa oli vielä isovanhemmat, jotka olivat korvaamaton apu tässäkin. Neea päättikin, että potan käytöstä oli hyvä aloittaa. Hän tutustuttikin molemmat tytöt pottailun ihmeellisiin saloihin.



Antto-vaari taasen opetti Mirkan kävelemään. Alku oli hiukan hankalaa, mutta tytön ilme kertoi ettei periksi anneta ja pian harjoitus tuottikin tulosta. Sitkeä mimmi!




Miljan kävely taas meinasi alkuun jäädä pelkäksi huljumiseksi ja istumiseksi..tyttöparan jalat eivät meinanneet millään pysyä suorina, saati sitten että olisivat kantaneet. Jonkinasteista sitkeyttä tästäkin tytöstä löytyi (vai lienikö sitten silkan raivon voimalla), sillä hänkin viimein oppi kävelemisen jalon taidon. Tosin siinä meni puolet kauemmin kuin sisarellaan, mutta hey, who cares?


Mirka oli ihana lapsi. Hän oli kiltti ja rauhallinen. Odotti kärsivällisesti pinnasängyssään aamulla herättyään..

..kun taas Milja sai suunnattomia raivokohtauksia ellei joku aikuinen ollut paikalla nostamassa häntä pois sängystä kun hän halusi. Jossain asiassa kyllä tahtoa löytyi.



Isovanhemmat opettivat tytöt puhumaan. Tai yrittivät opettaa..alku oli todella vaikeaa, mutta kannattaako sitä nyt niin vaikeista sanoista aloittaa kuin "mummi" ja "vaari"...

...kun kerran "syöttötuoli" ja "tuttipullo" uppoavat paremmin.

Pian tytöt jo puhelivat, eikä hetkeäkään liian aikaisin nimittäin..


..he päättivät yllättäen kasvaa! Miten aika olikaan mennyt.. Oikeasti..olin ihan varma että näillä olisi vielä ainakin päivä jäljellä, mutta ei. Sen sitä saa kun pitää pienen tauon pelaamisesta eikä enää muista mihin oli jäänyt. :D


Kasvettuaan tytöt saivat kerrossängyn. Etenkin vilkkaaksi lapseksi osoittautunut Milja sai siitä hurjasti hupia, kun taas rauhallisempi Mirka leikki mieluummin uudella nukkekodilla.

Keinuminen oli kuitenkin asia, joka muuten niin erilaisia kaksosia yhdisti. Voi sitä kikatusta, mikä ulkoa kantautui kun tytöt juoksivat keinuun kilpailemaan kummalla on kovemmat vauhdit.

Toisinaan Miljakin rauhoittui hetkeksi ja istahti sohvalle äitinsä kainaloon. Katsokaa tuota yhdennäköisyyttä!

Mirka oli vaarinsa kanssa hyvin läheinen edelleen. Olihan vaari pienestä asti hoivannut häntä toisinaan enemmän kuin omat vanhempansa. Antto-vaarin kuolema oli hänen suurimpana pelkonaan, mutta vaari lohdutteli häntä elävänsä ainakin 100-vuotiaaksi.

Joonas oli saanut ylennyksen ja joutunut yötöihin. Se ei juuri Alinaa miellyttänyt, mutta uusi työ toi enemmän rahaa ja nuorta vaimoa oli alkanut houkuttaa ajatus uudesta vauvasta. Olivathan kaksoset jo isoja ja hän oli vielä nuori ja toivoi enemmän lapsia. Iltaisin odotellessaan Joonasta kotiin hän lueskeli vauvakirjoja ja kasvatusoppaita ja eräänä iltana päätti ottaa asian puheeksi.

Joonas saapui viimein kotiin ja Alina käpertyi hänen kainaloonsa. "Kuulehan Joonas.." hän aloitti. "Mitä rakas?" Joonas kehräsi ja hiveli vaimonsa sormia.

Alina vetäytyi hieman ja alkoi selittää "Olen tässä miettinyt..kun tytöt ovat jo isoja ja sinä olet saanut ylennyksenkin..ja minulla menee töissä mukavasti niin..Minusta tuntuisi että aika olisi sopiva ja.." "Aika olisi sopiva mihin?" Joonas kysyi ymmällään. "Minä haluaisin vielä kolmannen lapsen." Alina tokaisi suoraan.

"Häh?" Joonas hämmästyi. "Kolmannen lapsen? Älä hulluttele. Tytöissäkin on ollut tarpeeksi tekemistä tähän asti, saati sitten että vielä olisi vauva talossa. Et voi olla tosissasi." Joonas totesi hieman närkästyneenä.

"Eihän meillä oikeastaan olisi varaakaan..vaikka juuri ylennyksen sainkin, niin kaikki ne rahat menivät kaksosten huoneen uusiin kalusteisiin, se kerrossänkykin maksoi omaisuuden. Pöydistä ja tuoleista ja leluista puhumattakaan."

"Mutta pianhan sinä olet isäsi lailla urasi huipulla. Saat kohta taas uuden ylennyksen kun teet ahkerasti töitä..Vaikka minä jäisinkin äitiyslomalle taas, rahaa tulisi silti. Ja sinun äitisi käy vielä työssä ja..."

"Ei minunkaan äitini elä ikuisesti. Oikeasti, hänen työtahtinsa alkaa jo hirvittää. Se työ vie hänet vielä ennenaikaiseen hautaan, sen minä sanon. Ihan sama miten paljon rahaa se tuo, hänen olisi jo aika jäädä eläkkeelle! Ja mitä isääni tulee..älä vertaa minua häneen. Hän pääsi uransa huipulle, koska on kunnianhimoinen työnarkomaani eikä ollut koskaan kotona. En todellakaan halua samaa itselleni. Ja näithän mihin se hänet johti? Väsyi viimein ja potkut tuli ennen kuin pääsi tottumaan huipulla olemiseen. Ole siis ystävällinen, äläkä vaadi minulta samaa kuin mitä isäni on." Joonas vauhkosi ja nousi ylös.

"Joonas, mitä sinä nyt..?" Alina aloitti. "Alan nukkua. Täytyy jaksaa aamulla noustakin."

Sinä yönä Alina valvoi ja katsoi syvästi nukkuvaa miestään. Oliko hänen miehensä muuttunut heidän vielä niin lyhyen avioliittonsa aikana? Mikä häntä oikein vaivasi..

Seuraavana aamuna aamiaispöydässä Alinan jo lähdettyä töihin Joonas oli äreä. "Se on nyt tytöt sellainen juttu, että teille ei nyt voida enää ostaa uusia leluja, koska äitinne on saanut päähänsä haluta uuden vauvan."

"Niin, ja korkokengistäkin on puhunut." Muu perhe oli hämillään. Mistäs nyt tuulee..vauva, korkokengät.. Mistä oikein on kyse?

"No, mutta kyllähän sitä naisella korkokengät pitää olla..." Antto sai viimein suunsa auki.

"Halvat tietysti. Ei mitään sellaisia disen..mikä se sana nyt on..disainia! Tuosta lähimarketista kyllä löytyy halpoja. Mene ostamaan vaimollesi sellaiset."

Joonas katsoi isäänsä hämmentyneenä hetken. Tässä nyt mistään korkokengistä ollut kyse..muttei jatkanut aiheesta enempää, eikä kukaan muukaan keksinyt enempää sanottavaa, kun eivät tienneet mistä oli kyse. Tytöt lähtivät kouluun ja muut töihin.

Illalla, kun kaikki muut olivat jo sikeässä unessa, Alina oli hereillä.

Hänellä oli suunnitelma illan varalle ja selaili nyt kirjahyllyä mietteliäänä.

Hän löysi kuin löysikin etsimänsä..isoäitinsä vanhan keittokirjan, jossa oli ohjeita mitä herkullisimpiin aterioihin ja jälkiruokiin. "Hahaa, tässä se on!" hän riemastui, sulki kirjan ja käveli keittiöön.

"Kananmunia, kermaa, sokeria.." hän sekoitteli yhteen erilaisia aineksia. "Sitten hetkeksi uuniin ja koristelut..ja valmista tuli."

Sitten hän laski itselleen kylpyveden, sekoitti itselleen hyväntuoksuisen vaahtoseoksen..hän halusi tuoksua hyvältä tänä iltana.

Sitten hän pukeutui uuteen juhlapukuunsa, laittoi hiuksensa ja meikkasi itsensä.

Lopputulokseen hän oli varsin tyytyväinen..jos näin ei hurmata omaa miestään, niin miten sitten? Samalla hetkellä hän kuuli Joonaksen kimppakyydin ajavan pihaan. Alina veti syvään henkeä ja lähti miestään vastaan.

Pahaa-aavistamaton Joonas astuu ambulanssista ulos ja kävelee pihaan.

"Mitä.." hän sai vaivoin suunsa auki nähdessään vaimonsa.

"Hei Joonas." Alina kujersi ja halasi miestään. "Tervetuloa kotiin."

"Alina..sinä näytät..upealta." Joonas änkytti. Siitä olikin aikaa kun oli viimeksi nähnyt vaimonsa näin kauniina. Tai, ainahan Alina kaunis oli..mutta nyt hän oli kerrassaan vastustamaton.

Joonas suuteli vaimoaan. "Tule, mennään sisään." Alina sanoi.

Sisällä Joonasta odotti pala herkullisen näköistä suklaakakkua, kynttilöitä ja pullollinen kuohuvaa.

"Alina..en tiedä mistä tämä tällainen..mutta olen pahoillani eilisestä. Olen ollut niin väsynyt näistä yötöistä etten ole ollut ihan oma itseni viimeaikoina. Ja anteeksi, etten ole huomioinut sinua tarpeeksi." Joonas sai vaivoin myönnetyksi.

"Saat anteeksi..eikä nyt ajatella sitä. Se on mennyttä nyt." Alina sanoi. "Hei, hän alkaa viimein hiukan lämmetä.." hän ajatteli samalla veikeä hymy huulillaan. He kohottivat maljan toisilleen ja yhteiselle elämälleen.

Romanttinen ilta huipentui hitaaseen tanssiin..Alina oli onnensa kukkuloilla. Näin romanttinen ilta ei voi johtaa kuin yhteen asiaan ja siihenhän hän oli juuri tähtäämässä.

Kuten arvata saattaa, tanssi johti parin makuuhuoneeseen. Pienen kuhertelun jälkeen Alina vetäytyi. "Olisikohan nyt sopiva aika..." hän aloitti. "Mitä? Et kai sinä.." Joonas närkästyi. "Joonas, kuuntele.."

"KUUNTELE MITÄ? Emmekö me juuri puhuneet tästä eilen? Mitä kohtaa sinä et puheessani ymmärtänyt? Etkö sinä nainen tajua, ettei meillä ole varaa, eikä tilaa, eikä aikaa enkä minä halua kolmatta lasta! Olisi se pitänyt arvata. Kaikki tämän iltainen olikin vain silmänlumetta, oikeasti halusit vain saada tahtosi läpi, mutta sehän ei tule onnistumaan!" Joonas raivosi.

"Älä sinä herraseni raivoa ja herätä koko taloa! Sinä..sinä elät koko ajan jossain omassa pienessä itsekeskeisessä maailmassasi etkä tajua että tässä talossa asuu muitakin! Sinä olet aina väsynyt ja aina kiireinen ja aina niin paljon tekemistä, kaksosissa oli paljon työtä ja blaablaablaa..Sinä et joutunut edes synnyttämään heitä! Missä vaiheessa sinusta tuli noin itsekäs? Sanopa se. Oletko vielä se sama Joonas jonka kanssa menin naimisiin. oletko?" Alina raivosi takaisin. Joonas marssi ulos huoneesta. "Joonas Tiira! Jos nyt kävelet ulos siitä ovesta, saat nukkua yösi sohvalla!" Alina huusi perään.

Joonas paukautti oven kiinni perässään ja marssi kantapäitään paukuttaen keittiöön keittämään itselleen vahvaa kahvia. Sitä seisten juodessaan hän rauhoittui hiukan. "Miten tässä näin oli käynyt? Oliko Alina oikeassa..oliko minusta todella tullut itsekeskeinen ja olenko todella niin kiireinen kuin millaisen kuvan olen itsestäni antanut? Koko ilta oli sujunut niin valtavan hyvin ja miten se päättyikään. Voi, pitikö minun olla niin kovapäinen? Miksen olisi voinut antaa periksi..ei kolmas lapsi välttämättä olisi huono asia, päin vastoin..mutta ehkä paremmalla ajoituksella.." hän pohti itsekseen. Hän päätti jutella Alinan kanssa asiasta huomenna. Nyt ei olisi enää asiaa makuuhuoneeseen..vaimo oli sen verran vihainen että voisi vaikka  heittää häntä jollain.

Joonas nukkui yön sohvalla ei-niin-ergonomisessa asennossa.

Alina oli vaihtanut kauniin iltapukunsa pyjamaansa ja heittäytynyt sängylle itkemään. "Eihän tämä mennyt lainkaan niin kuin piti..Miksen voinut vain pysyä hiljaa ja antaa asioiden edetä omalla tavallaan? Ja kai minun pitäisi antaa Joonakselle aikaa tässä vauva-asiassa..enhän kuitenkaan voi sitä itse päättää ja täytyy minun kunnioittaa hänenkin tahtoaan. Mutta miksei hän voi ajatella minua ja minun tunteitani? Miksi hän on niin jyrkkä ja ehdoton?" hän valvoi taas koko yön miettien asioita ja sekaisin ajatuksin nousi auringon koitteessa, hiipi läpi olohuoneen, jossa Joonas nukkui syvää untaan, kävi suihkussa ja lähti väsyneenä töihin.


Joonas mielessään hän nousi autoon ja kurvasi pois tontilta.

******************************************************************************

Miten käy Alinan ja Joonaksen, ratkeaako heidän ongelmansa? Palaako Alina vielä töistä takaisin kotiin vai jääkö sille tielleen? Se selviää seuraavassa osassa.
(Khih, anteeksi. Oli ihan pakko heittää nuo naurettavat kysymykset. :D)

Seuraavan osan alkuun myös taloesittelyä viimein..piti jo aikaisemminkin laittaa, mutta olen remontoinut sitä niin monta kertaa, että olisin saanut joka välissä tehdä uuden taloesittelyjakson. Mutta tämä tulee nyt pysymään toistaiseksi, joten nyt uskaltaudun sen viimein esittelemään.
Ai niin, kaksosista paremmat lapsikuvatkin tulossa seuraavassa osassa. :)