Hei. Ja suurensuuri anteeksi siitä, että uuden osan ilmestymisessä on mennyt näin hirveänkamalan kauan. Syynä lähinnä kiireet ja sairastelut (silmä- ja korvatulehdus ja kamala flunssa siihen päälle vielä. Ei ole juuri ollut Sims2 päällimmäisenä mielessä ^ ^). Mutta nyt olen päässyt jaloilleni, samoin kuin rakkaat siminikin. Päästän teidät nyt kauan kaipaamanne uuden osan kimppuun enkä jaarittele enempiä, vaikka kuinka mielelläni sitäkin tekisin. :D

*********************************************************************************


Joonas hoivasi lapsiaan kaikella rakkaudellaan ja hellyydellään minkä vain sai itsestään irti. Ja se oli paljon se. Nyt kun Alinaa ei enää ollut, hän tiesi lastensa tarvitsevan suunnattomat määrät huomiota ja hellyyttä osakseen. Jopa Miika, joka oli vielä liian pieni ymmärtämään mitään, joltain osin kaipasi jotakin minkä tiesi äkisti kadonneen elämästään.

Miika sai huomiota myös Maria-siskoltaan, joka rakasti pientä veljeään enemmän kuin mitään maailmassa. Myös hänellä oli tarve huomioida muita, ikään kuin peittääkseen oman pahan olonsa ja täyttääkseen sydämessään aukon, jonka äidin kuolema oli jättänyt.


Maria oli lakannut leikkimästä. Hän oli kypsynyt henkisesti viimeaikaisten koettelemusten myötä ja keskittyi päivisin kouluunsa ja lukemiseen. Vain siten hän sai pidettyä itsensä kasassa ja äidinkaipuun pois mielestään.


Lukeminen kannatti, sillä pian hän toi kotiin ensimmäisen kymppinsä ja esitteli sitä innoissaan isälleen.


Marialla ja Joonaksella oli lämmin suhde. Maria ryntäsi joka päivä halaamaan isäänsä kun tämä palasi töistä ja hän sai apua läksyjensä kanssa. Isästä hän sai myös juttukaverin, sillä viimein hän oivalsi ettei ollut ainoa joka perheessä kärsi ikävästä.

Äidiltä saatu nalle oli suurena lohtuna ja hellitti pahinta ikävää aina hetkeksi. Maria kaappasi silloin tällöin nallen kainaloonsa ja matkasi mielessään hetkeksi menneisyyteen, äidintuoksuiseen kotiin. Hän painoi kasvonsa syvälle nallen turkkiin ja saattoi vielä haistaa äidin käsirasvan tuoksun. Niinä hetkinä hän kaipasi äitiä kaikista eniten ja halusi vain itkeä ikäväänsä. "Eiväthän isot tytöt itke." hän ajatteli pyyhkiessään silmäkulmaansa. Voi, kunpa vain tietäisi...

Joonas opetti innoissaan Miikaa kävelemään. Puhuminen jo sujui ja potalla käynti, mutta käveleminen. Se oli jotenkin ylitsepääsemättömän vaikeaa, mutta sitä harjoiteltiin. Ja harjoiteltiin ja harjoiteltiin.


Ja viimein! Viimein se tapahtui. Miika otti ensimmäiset ihan oikeat askeleensa. Ja juuri ajoissa, sillä hänellä oli syntymäpäivä.




Odotettu syntymäpäivä koitti. Joonas ei voinut uskoa että pojasta oli kasvamassa jo koululainen. Eikä hän voinut uskoa, että Alinan kuolemasta oli kulunut jo varsin pitkä aika. Kunpa hän olisi nyt täällä. Näkisi poikansa kasvavan...Tai ehkä hän näkeekin. Katselee hymyillen pilvenreunalta. hän ajatteli ja huomasi itsekin hymyilevänsä. Pahin ikävä alkoi helpottaa. Mariallakin.

Tutisevat polvet... <3

Miikasta kasvoi todella suloinen poika. <3 Hän muistutti todella paljon äitiään.


Maria oli innoissaan saadessaan viimein ikäistään seuraa. Joonas rakennutti pihalle luisteluradan alkavan talven ratoksi. Lapset luistelivat keskenään päivittäin, keksivät mitä hullumpia kuvioita ja kilpailivat keskenään. Ja kaatuilivat. Tietysti.

He olivat ihan parhaat kaverit. Koulusta kotiin tuodut kaverit jäivät kakkoseksi, eivät he osanneet touhuta kuin keskenään.

Eräänä päivänä Joonas kiirehti töistä kotiin. Hän riensi halaamaan Mariaa. Tyttö oli ihmeissään mistä nyt on kyse, jolloin isänsä kuiskasi "On syntymäpäiväsi. Ehdinpäs parahiksi."

Niinpä tosiaan. Mihin se aika taas riensi? Vastahan Maria oli pieni taapero!

*säihkyä kerrakseen*

Mikä kaunotar hänestä kasvoikaan. Pitäkää varanne, Outolaakson nuoretmiehet. Sydäntenmurskaaja liikkeellä!

Isä-Joonas muisti tytärtään myös lahjalla. "Jotain pientä tulevaisuuden varalle. Arvelen, että tulet tarvitsemaan tätä piankin." hän sanoi vihjailevasti.

"Voi, isä. Kiitos. Minulle tulee ikävä sinua." Maria kuiskasi halatessaan isäänsä. "Älä ole huolissasi. Minä olen täällä aina kun tarvitset juttuseuraa." Joonas vastasi. "Soita nyt."

"Tai odota.." Joonas jatkoi. "Jotain on tekeillä.." hän huudahti tuntiessaan kummallista kihelmöintiä ja kulmiä väreitä menevän pitkin vartaloaan.

"Auts! Ouh!" hän murahteli.

"Ooh, katso Maria! En minä kuollutkaan." hän totesi iloisena. "Taisin kasvaa. Mutta olenpas minä harmaa. Voi, minun punaiset hiukseni ovat mennyttä. Olisin kuvitellut tämän harmaantumisen tapahtuvan hieman vaivihkaisemmin.."

"Olemme tainneet aiheuttaa sinulle paljon harmaita hiuksia. Älä sinä huoli, isä. Olet edelleen maailman komein mies ja minun elämäni ykkönen." Maria naurahti iloisesti ja halasi isäänsä.



Sitten Maria soitti yliopistolle. Hän sai muutaman stipendin, ruuanlaitosta, siivouksesta ja luovuudesta sekä hyvästä todistuksesta. Hänet hyväksyttiin opiskelijaksi saman tien ja taksi tulisi hakemaan häntä heti.

Joonas vilkutti jo hymyillen tyttärelleen tämän pukiessa talvivaatteita ylleen.

"Uskomatonta miten aika rientää." hän ajatteli ja katseli nuorimman tyttärensä menoa hymyillen.


Miika oli sisarustensa tapaan ahkera opiskelija. Joonas ihmetteli usein, mistä lapset olivat perineet moisen kunnianhimon, mutta muisti sitten ettei itsekään mikään varsinainen laiskamato ollut. "Minun älyni..mutta selkeästi Alinan kauneusgeenit kaikilla lapsilla. Molempien itsepäisyys...ei tule olemaan helppoa heidän tulevilla puolisoillaan." hän ajatteli ja kauhistui samalla ajatusta, että hänen kolme nuorta aikuista tytärtään olivat yliopistolla kaikkien nuorien kollien keskellä. "No, he pitävät kyllä huolen itsestään, se on varmaa." hän hymyili.

Pian Miikakin toi kotiin ensimmäisen kymppinsä. Ja sen jälkeen vielä monta muuta. Hänen lukuintonsa ei laantunut vaikka eteen tuli hankaliakin asioita, päinvastoin. Mitä haastavampia läksyjä opettaja antoi, sitä tarmokkaammin hän opiskeli saadakseen hyviä numeroita.

Joonas jaksoi vanhenemisestaan huolimatta käydä vielä töissä. Eläkkeellejäämistä hän ei ollut ajatellutkaan, hän oli hyvässä työputkessa ja omasta mielestään mitä parhaimmassa iässä.


Joonas alkoi harrastaa maalaamista. Hän ei ollut aikoihin vilkaissutkaan naisiin päin, ei edes hemaiseviin hoitaja-kollegoihinsa, eikä hän ollut ketään juuri kaivannutkaan. Alina oli ollut hänen elämänsä nainen ja hän tuntisi olevansa kurja petturi jos alkaisi etsiä uutta naista. Eikä hän voinut sellaista kuvitellakaan. Jos hän ei saanut mahdollisuutta vanheta rakkaan vaimonsa kanssa, niin hän tekisi sen sitten yksin.


Miikan kanssa he leikkivät iltaisin kun kummallakin oli aikaa. Miika piti erityisesti isänsä varpailla tanssimisesta, eikä Joonaskaan koskaan kieltäytynyt, vaikkakin näin vanhimmiten selkä oli alkanut hiukan vaivata. Hän halusi nauttia tästä ajasta, minkä poikansa kanssa nyt sai viettää. Pian koittaisi taas yksi syntymäpäivä ja sen jälkeen hän ei enää jaksaisi tanssittaa poikaansa varpaillaan. Eikä hän uskonut että tämä niin kovasti sitä enää silloin haluaisikaan, joten nyt piti ottaa kaikki ilo irti.

Eräänä iltana iltapalaa syödessään he jutustelivat niitä näitä. Miika kertoi innoissaan millainen robotti eräällä luokkatoverilla oli ollut mukanaan koulussa. "Se käveli ja puhui. Ja sitten se ampui sellasia pikkuruisia nuolia ja sitten sen sai väännettyä autoksi! Ajattele iskä! Sen sai väännettyä autoksi!" Joonas kuunteli iloisena poikansa höpinöitä.

Tuli hetken hiljaisuus. "Isi..minulla on kohta taas syntymäpäivä, eikö olekin?" hän kysyi äkkiä. "On kyllä. Joko odotat innolla?" Joonas kyseli. Miika oli hetken taas hiljaa. Hän mietti selvästi mietti jotakin kuumeisesti. "Joo. Sitten kun minä kasvan isoksi, sitten minä menen yliopistoon ja opiskelen opettajaksi. Minä haluan opettajaksi, isi."
Joonas naurahti. "Vai opettajaksi sinä haluat. Se ammatti sopisikin sinulle oikein hyvin." hän vastasi. Samassa hän huomasi pienen kyyneleen valuvan poskelleen. Hän pyyhkäisi sen äkisti pois ettei poika näkisi. "Taas yksi syntymäpäivä edessä.." hän ajatteli.

Hän ei enää odottanut syntymäpäiviä. Paitsi omaansa. Tai, ei hänellä enää varsinaisia syntymäpäiviä ollut edessä..vain se päivä, jolloin hänet haettaisiin pois. Sitä hän odotti. Lasten syntymäpäivät merkitsivät aina luopumista. Niin tulevakin syntymäpäivä merkitsisi. Miika kasvaisi ja soittaisi yliopistolle ja saisi monta stipendiä ahkerista opiskeluistaan ja muuttaisi pois kotoa. Tyttöjen kohdalla kaikki oli toisin. Aina oli joku vielä jäljellä. Joku, joka auttaisi häntä pitämään talon pystyssä ja kasassa. Joku, joka auttaisi häntä pysymään kasassa. Mutta nyt...nyt hän jäisi yksin. Sitten hän muisti sen. Sen, minkä hän oli muistanut kauan sitten ja päättänyt ajatella asiaa myöhemmin. Perijä. "Ei..ei nyt. En jaksa nyt ajatella sitä." hän totesi mielessään ja pyyhki asian mielestään taas hetkeksi.



Miikan syntymäpäivä koitti. Se oli iloinen päivä. Miikalla oli päivällä ystävä kylässä, he keinuivat keinussa ja leikkivät rosvoa ja poliisia. Ja sitten isä tuli kotiin ja toi kakun ja hän sai puhaltaa kynttilätkin.
Häntä jännitti. Häntä jännitti niin kovasti, ettei meinannut nahoissaan pysyä. Häntä jännitti kasvaminen, miltä hän kohta näyttäisi..kaikki tuleva.



Kaiken kihelmöinnin ja säkenöinnin jälkeen hänestä kasvoi komea nuorimies. Joonas oli pyörtyä nähtyään poikansa. Kuinka paljon hän muistuttikaan Alinaa. "Ainakin huomaa, kenen poika on kyseeessä." hän naurahti.


He kävivät pöytään ja Miika alkoi ahmia kakunpalaansa tarmokkaasti. Joonas katseli poikaansa ja hänen oli vaikea saada syödyksi, sillä palat tuntuivat takertuvan kurkkuun. "Siinä hän nyt on. Minun poikani on miltei aikuinen. Kunpa Alina olisi nyt täällä." hän ajatteli ja tunsi itsensä äkkiä kovin vanhaksi.

Päivät kuluivat, eikä Miika pitänyt mitään kiirettä yliopistoon lähtemisen kanssa. Ainakaan toistaiseksi ei ollut pitänyt, mutta pian siihen tulisi muutos...


Eräänä sateisena päivänä hakiessaan postia, Miika kohtasi kauniin naisen. Nainen pysähtyi ja katsoi Miikaa pitkään. Poikaparka häkeltyi. Hän tunsi merkillisen kutituksen vatsansa pohjassa. Hän häkeltyi entistä enemmän huomatessaan ettei meinannut saada sanaa suustaan. Hänhän oli aina muuten niin sanavalmis kaveri.


Pian hän sai kuitenkin esiteltyä itsensä. Nainen kertoi olevansa Nikki ja olevansa vain ohikulkumatkalla. Hän kuitenkin pysähtyi juttelemaan Miikan kanssa, joten syksyinen sade ei häntä tainnut haitata. Eikä Miikaakaan. He seisoivat pitkään pihalla juttelemassa ja vitsailemassa. Lopulta he vaihtoivat puhelinnumeroitakin ja Miika tunsi tunsi olevansa hitusen ihastunut. Hän kuitenkin tajusi sen, ettei Nikki ikinä voisi huolia hänenlaistaan teinipoikaa.


Seuraavana yönä hän ei meinannut saada unta. Hän ajatteli Nikkiä. Hänen kauniita silmiäään..mustia hiuksiaan..upeaa vartaloaan. "Voi ei..minä olen rakastunut." hän ajatteli. "Ei. Ei." hän ravisteli ajatusta mielestään. "Ensin yliopisto, sitten vasta kaikki muu."

Siltä istumalta hän nousi ja syöksyi puhelimeen.

Hän valitsi luettelosta yliopiston stipendiosaston numeron ja sai kuin saikin muutaman stipendin. Mekaniikka ja logiikka olivat aina olleet hänen lajejaan, mutta olipa kuntokin sen verran hyvä että siitäkin stipendi lohkesi. Ja hyvästä koulutodistuksesta tietysti myös.

Myös hän pääsi lähtemään yliopistolle saman tien. Hän kävi pikaisesti hyvästelemässä unisen isänsä. Joonasparka ei ehtinyt kunnolla edes herätä, mutta oli sen verran tajuissaan että tiesi mitä tapahtui. Hän toivotti pojalleen onnea matkaan ja hyviä opiskeluja ja toivoi kuulevansa pian kuulumisia. Miika lupasi soitella heti seuraavana aamuna, kunhan oli ensin saanut kaikki ainevalintansa ja asuntonsa kuntoon.

Niinpä lähti Tiiran perheen nuorimmainenkin yliopistolle, vehreille opintäyteisille niityille. Joonas jäi nyt yksin kotiin, mutta hän ei ollut huolissaan. Pian joku lapsista palaisi takaisin kotiin, kenties uusi perheenjäsen mukanaan. Silloin hän ei olisi enää yksin.


Eikä hän ollut yksin nytkään, sillä öisin Alinan levoton haamu vaelteli tontilla valvoen nukkuvan miehensä unta. Pian he saisivat jälleen olla yhdessä.

*******************************************************************************
Näin tällä kertaa. Seuraavassa osassa pyöritään kampuksella. :)